Yhtä suoraviivaista murhenäytelmää,
päättyen siihen että päähenkilö istuu keittiön ikkunalaudalla
miettien mitä jos.
Mitä jos
ensimmäinen ei olisikaan koskaan hakenut lohtua muiden lakanoilta,
juonut pahaa olooa kurkusta alas tai olettanut rakkauden riittävän tuonpuoleiseen asti,
hän ei kuunnellut särkyvän lasisydämmen helinää jalkojensa juuressa.
Minä murenin.
Entä jos hän olisikin myöntänyt olevansa virheellinen ja hieman hukassa itsensä kanssa,
eikä olisi repinyt lukuisia arpia lapaluiden ympärille, saati sitten mustelmia alaselälle.
Olisiko hän vielä vastanäyttelijä?
Mitä jos
pitkätukkainen olisikin jättänyt yksin, ollut murehtimatta siitä,
kuinka siuhku meinasi olla viimeinen ehtoollinen ja Golgatalle kannettu risti.
Entä jos hän olisikin jaksanut vielä hieman enemmän ja nähnyt kuinka feeniks nousi ja lensi vapauteen.
Entä, jos hän olisikin ollut viimenen kahlitsija ja ripustanut lukon kaulaansa aina puoliajan jälkeen asti.
Minä petyin ja pelkäsin.
Olisiko hän vastanäyttelijä?
Mitä jos
ruskeaverikkö ei enää jaksaisi kannatella reppuselässään,
vaan tipauttaisi kun kuilu olisi syvin.
Entä jos hän ei antaisikaan itselleen anteeksi ja saisi nähdä nousun lisäksi loputtoman tuhon ja tuskan, vaikka antaisinkin kaikkeni.
Minä rakastuin.
Entä jos tämä onkin pala lyhyttä ikuisuutta, onnea ja tunteiden valtavaa skaala.
Jatkatko vastanäyttelijänä?
