Annan itselleni aikaa herätä, kootan itseni jälleen olohuoneen lattialta.
Taas itku on takertunut silmäkulmiin, eikä tahdo irrottautua kun hankaan sitä irti jo toista tuntia.
Mustat viivat kasvoilla tuntuvat syöpyneet ihoon kiinni,
aivan niin kuin eilisen muistot päähäni.
Pää ei ollut tarpeeksi sekaisin ja minä olin liian toiveikas.
Ei äiti koskaan lakannut minua muistuttamasta, että kaikki hyvä
satuttaa, addiktoi tai tappaa sisältä.
Mä halusin uskoa jokaisessa asuvaan hyvään
ja rakastua jokaiseen vastaantulijaan.
"Sä et koskaan löydä ketään, kuka huolis noin masokistin"
Ja mä istun bussissa, matkalla ei-mihinkään.
Viimeisen tupakan poltin jo liian monta tuntia sitten ja mielikuvat lauantaista eivät tunnu katoavan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti